Se oli vuosi 1995, kun asuin näissä maisemissa, näihin samoihin aikoihin. Kylä oli Les Angeles ja Pyreneet kohosivat joka puolella. Oli lyhyt matka Espanjaan sekä Andorraan.
Asuin oikean puoleisessa talossa ja pinosin nuo puut, vasemassa asui pappi. Vastapäätä porttia oli kirkko ja sen takana monta vastaavaa taloa, joiden pihoilla kanat ja vuohet juoksentelivat.
Minä olin siellä orjana, eikä silmäni pysyneet aina kuivina.
Tänä päivänä olen kuitenkin erittäin iloinen, että menin, olin, koin ja kestin, vaikkakaan en loppuun asti.
Postiauton kyydissä palasin, monen mutkan kautta.
Bussin ikkunasta ehdin näkemään talven kauneuden.
On ollut juhlat ja treffit jos toisetkin.
Suvun nuorin on tullut sopivaksi tekemääni villatakkiin.
Viikonloppuna aion nukkua!
Olen katsellut dokumentti-elokuvia:
Vivienne Westwood puhkuu kaikkea sitä, mitä ihailen. Tahtoisin jonkun hänen puvuistaan, vaikka hän kielsikin ihmisiä ostamasta niitä, kehoitti tekemään mieluummin itse.
Sonia Rykiel istuu Café de Florén yläkerrassa ja sanoo:
"Olen kova valehtelemaan. Valehteleminen on luomista. Valhe on minun totuuteni. Minulle se merkitsee kauneutta. Olen kaksonen, minua on kaksi. Valentelen vakuuttakseni. Valehtelen antaakseni. Olen valhe, joka kertoo totuuden."
Minäkin olen kaksonen. Tiedän, mistä hän puhuu. Vaikka kunnioitankin rehellisyyttä, arvostan myös rehellistä valehtelua.
Viimeiset.
Kyllä mä sinne olisin mieluummin jäänyt kuin takaisin tullut.
Kirkosta virtaa mummuja ja sitten kaikki katoavat. Taas hiljaiset kadut. Sorsapoikue ui Naviglin Grande Canalissa jättimäisen seimiasetelman ohitse.
Aurinko paistaa, mutta sormet ovat jäässä. Maistuisi kahvi, mutta paikat pysyttelevät kiinni. Pakko kävellä taas Via Torinoa, siellä on lähin elämä. Ostan tummanvihreät nahkasaappaat viidessä minuutissa. Lapsi saa kaksi ale-neuletta.
Siesta uhkailee, aina liian pian. Via Morigilla on rapistunut menneen maailman paikka, johon niin haluaisimme syömään. Mutta sulki pysyy. Päädymme belle époque-kellon alle syömään salaattia, siellä on moni muukin ja sorina melkoinen. Viereisessä pöydässä harmaahapsi lukee lehteä ja puhahtelee, huutaa välillä tiskiltä uuden lasillisen. Minä hivelen salaa pöydän marmoripintaa, niin on aina pakko tehdä.
Aamuisin kaduilla tuoksui savu, piiput tupruttivat talojen katoilla.
Kun aurinko paistoi, valo oli sokaisevaa, ihanaa.
Milanolaiset olivat ystävällisiä ja hillittyjä, puhuivat hitaasti ja rauhallisesti, huomioivat mutteivät tyrkyttäneet, mutta vaihtoivat mielellään muutaman sanan.
Ja mikä parasta; kännykät ja taskutietokoneet eivät hallinneet ihmisiä, ei ainakaan metroissa, ratikoissa, kaduilla, ravintoloissa. Monessa ravintolassa oli kännykkäkielto seinällä.
Lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi on?"
Ne olivat puhelinkoppeja kadun varrella, ja niitä käytettiin.
Milano oli kelloja katujen varsilla, vilkkuvia jouluvaloja, upeita porttikongeja (kaikissa portinvartija kopissaan), marmoria, pöyhkeitä turkiksia, timantteja ja merkkilaukkuja, kiiltäviä toppatakkeja ja plankattuja kenkiä, hitaita liikennevaloja, vanhoja ratikoita, epäviihtyisiä kuppiloita, kiinalaisten italialaisia ravintoloita, tiskillä siemaistuja cappuccinoja, ricotta-pizzoja, ikuisia perunalastukippoja ja kankaisia pöytäliinoja.
Corso Como 10 oli jännä paikka! (kolme alinta)
