Moni on väittänyt Milanon olevan tylsä kaupunki.
Enpäs usko, olen ajatellut.
Mutta nyt totean, että Milano oli kova luu. Verraten mihin tahansa suureen kaupunkiin Euroopassa ja tai moneen muuhun Italiassa, siitä sai lyhyessä ajassa vähän irti.
Ja ehdottomasti olin siellä väärään aikaan. Koko kaupunki kumisi autiuttaan ja kiinnostavat paikat pitivät ovensa säpissä koko oleskeluni ajan.
Yöllä tuo kaupunki on kuin sadusta, tai jännäristä. Pimeät sateen vääristämät talojonot johdinbussin ikkunasta, harvakseltaan siellä täällä lämmin kutsuva valo. Loputtomat pitkät portaat ylös hulppeaan yömajaamme, luontainen vetäytyminen varjoihin, varmuuden vuoksi. Vatsa täynnä samettista kurpitsakeittoa, toisena iltana maailman parasta lasagnea (Marika, saanhan reseptin, please). Takkatuli ja metsänvihreäkultainen tapetti, taustalla venäläinen puheensorina. Käpertyminen valkoisiin rapeisiin lakanoihin, kun ensin olin keksinyt patentin verhoihin, jotta näin tyynyltäni suoraan vastapäisen talon ikkunoista sisään; siellä juhlittiin.
Marikalle kiitos kolmanneksi viimeisestä kuvasta.
Kaikille kiitos ihanista kommenteistanne edellisiin!
En tiennyt, että kauniita vanhoja puutaloja on siellä niin paljon ja kaikkialla. En tiennyt puistakaan, että niin vanhoja, niin upeita, niin paljon, kastanjaa ja tammea, kaikkialla. Ja lumimarjaa, puskametsinä, villiintyneinä, ihan hirveästi.
Tallinnassa on paljon luontoa, ja luonnetta. Vielä.
KUMUssa oli hassu näyttely, mielenkiintoinenkin, mutta enemmän minua kiinnosti puutalot terävän ja ison museonjärkäleen vieressä. Kontrasti oli melkoinen. Pidän kontrasteista; vanha-uusi, ruma-kaunis, mahtipontinen-pikkuruinen, kallis-halpa...
Nukuin makeasti ullakkohuoneessa, unen läpi kuulin kirkonkellot ja haistoin tuoksuvat lakanat. Aamulla akat kalkattivat ja haravoivat kastanjapuun lehdet pois, suihkulähde aloitti solinansa. Me kiirehdimme treffeille. Ajelimme ratikoilla, ostimme valkosipuleita asematorilta ja riisuimme tunti tunnilta vaatekerroksia.
