Milano VII

Viimeiset.
Kyllä mä sinne olisin mieluummin jäänyt kuin takaisin tullut.

Milano VI

Milano V

Kirkosta virtaa mummuja ja sitten kaikki katoavat. Taas hiljaiset kadut. Sorsapoikue ui Naviglin Grande Canalissa jättimäisen seimiasetelman ohitse.
Aurinko paistaa, mutta sormet ovat jäässä. Maistuisi kahvi, mutta paikat pysyttelevät kiinni. Pakko kävellä taas Via Torinoa, siellä on lähin elämä. Ostan tummanvihreät nahkasaappaat viidessä minuutissa. Lapsi saa kaksi ale-neuletta.
Siesta uhkailee, aina liian pian. Via Morigilla on rapistunut menneen maailman paikka, johon niin haluaisimme syömään. Mutta sulki pysyy. Päädymme belle époque-kellon alle syömään salaattia, siellä on moni muukin ja sorina melkoinen. Viereisessä pöydässä harmaahapsi lukee lehteä ja puhahtelee, huutaa välillä tiskiltä uuden lasillisen. Minä hivelen salaa pöydän marmoripintaa, niin on aina pakko tehdä.

Milano IV

Aamuisin kaduilla tuoksui savu, piiput tupruttivat talojen katoilla.
Kun aurinko paistoi, valo oli sokaisevaa, ihanaa.
Milanolaiset olivat ystävällisiä ja hillittyjä, puhuivat hitaasti ja rauhallisesti, huomioivat mutteivät tyrkyttäneet, mutta vaihtoivat mielellään muutaman sanan.
Ja mikä parasta; kännykät ja taskutietokoneet eivät hallinneet ihmisiä, ei ainakaan metroissa, ratikoissa, kaduilla, ravintoloissa. Monessa ravintolassa oli kännykkäkielto seinällä.
Lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi on?"
Ne olivat puhelinkoppeja kadun varrella, ja niitä käytettiin.

Milano III

Milano oli kelloja katujen varsilla, vilkkuvia jouluvaloja, upeita porttikongeja (kaikissa portinvartija kopissaan), marmoria, pöyhkeitä turkiksia, timantteja ja merkkilaukkuja, kiiltäviä toppatakkeja ja plankattuja kenkiä, hitaita liikennevaloja, vanhoja ratikoita, epäviihtyisiä kuppiloita, kiinalaisten italialaisia ravintoloita, tiskillä siemaistuja cappuccinoja, ricotta-pizzoja, ikuisia perunalastukippoja ja kankaisia pöytäliinoja. 

Corso Como 10 oli jännä paikka! (kolme alinta) 

Milano II

Kun uudenvuodenaattona kävelin hämärtyvässä illassa Breran katuja, tuli déja vu. Olin ollut täällä ennenkin, mutta toisessa ajassa, kaikki oli tuttua. 

Tunne oli pelottavan voimakas.

Eikä kuitenkaan Milano tuntunut minun kaupungiltani.

Otin vastaan tämän vuoden eväinäni lehti ja suklaata, vatsassani kiinalaisten(!) tekemä pizza. Muut nukkuivat. Kun Milano keskiyöllä paukkui (monin kertaisesti hillitymmin kuin kotinurkillani), nousin ikkunaan. Vastapäisiltä parvekkeiltakin katseltiin taivaalle.